Kasvun siemenet, kasvatusaiheinen blogi

Tarkastelen tässä esseessä varhaiskasvatuksen opettajuutta ja opettajuutta ensin hieman laajemmasta, filosofisesta näkökulmasta. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan sitä suhteessa nykypäivän ilmiöihin ja kohtaamiimme haasteisiin.

Suomalainen varhaiskasvatus perustuu arvopohjalle, jota määrittävät yhdenvertaisuus, tasa-arvo, moninaisuus sekä perheiden monimuotoisuus (Opetushallitus, 2022, s. 22–23). Lisäksi varhaiskasvatuksen arvoperustaan sisältyy maininta, ettei rasismia hyväksytä missään muodossa (Opetushallitus, 2022, s. 22). Varhaiskasvatuksen toimintakulttuurin ohjaaviksi periaatteiksi lukeutuvat edellä mainittujen lisäksi osallisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sekä kulttuurinen moninaisuus ja kielitietoisuus (Opetushallitus, 2022, s. 34). Nämä linjaukset liittyvät yhteiskunnalliseen kehitykseen, jossa yhteisömme muuttuu alati kansainvälisemmäksi ja monikulttuurisemmaksi (Räsänen, 2005, s. 88). Viime vuosina varhaiskasvatusjärjestelmään on alkanut vaikuttaa merkittävästi erityisesti angloamerikkalaisissa valtioissa kehittynyt uusliberalistinen talouspolitiikka, jonka keskiössä ovat tehokkuus, taloudellisuus sekä tuloksellisuus (Pihlaja & Laiho, 2021, s. 3). Tämä on nostanut esiin huolen siitä, miten yksityistämiskehitys voi vaikuttaa muun muassa tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumiseen varhaiskasvatuksessa. Esimerkiksi perheen demografiset tekijät voivat vaikeuttaa yksityiseen varhaiskasvatukseen pääsyä (Valkonen ym., 2022, s. 231), ja maahanmuuttajataustaisten perheiden asema on Suomessa edelleen heikko (Alemanji, 2021, s. 205), esimerkiksi rasistisen kohtelun, erityisesti ahdistelun, yleisyyden vuoksi (Pesonen, 2024, s. 17).

Yksityistämiskehityksen vaikutukset tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumiseen

Varhaiskasvatuksessa on jo tällä hetkellä nähtävissä segregaatiokehitys, kun suuri osa vieraskielisistä ja tukea tarvitsevista lapsista päätyy kunnalliseen varhaiskasvatukseen (Pihlaja & Laiho, 2021, s. 14; Valkonen ym., 2022, s. 231). Toisin sanoen yksityiseen varhaiskasvatukseen päätyy lapsista kaikista etuoikeutetuimmat, eli he, joilla on vähiten erityistä tukea edellyttäviä taustatekijöitä, esimerkiksi kielitaitoon tai neurokirjon ominaisuuksiin liittyen. Rasisminvastaisen pedagogiikan näkökulmasta kehitys on riskialtis, kun etuoikeutetussa asemassa olevat pienet lapset pääsevät oletettavasti vähemmän kuormittavaan ja kuormittuneeseen ympäristöön, kun taas huonompiosaiset päätyvät lähtökohtaisesti haastavampiin varhaiskasvatusympäristöihin. Tämä saattaa pidemmällä aikavälillä johtaa tiettyjen alueiden ja niillä sijaitsevien kunnallisten päiväkotien leimautumiseen erityisesti kantaväestön keskuudessa. Hummelstedtin (2022, s. 41–42) kuvaamista rodullistamisen lajeista yksi liittyy olennaisesti tällaiseen kehitykseen: kulttuuristen merkitysten ja sosiaalisten rakenteiden yhteenkietoutuminen saattaa johtaa esimerkiksi tiettyjen asuinalueiden leimautumiseen. Tein syksyllä lastenhoitajan sijaisuuksia yhdessä kulosaarelaisessa esikoulussa, jossa työskennellessäni kuulin peruskoulun opettajilta, kuinka moni perhe on muuttanut tai yrittänyt siirtää itsensä muualta kirjoille Kulosaareen saadakseen lapsensa ’parempaan’ kasvuympäristöön. Tämä ei oletettavasti ole mahdollista esimerkiksi maahanmuuttajaperheille. Lisäksi tällainen alueellinen eriytyminen saattaa johtaa tilanteeseen, jossa lapsi kasvaa valkoisessa todellisuudessa, jolloin keskustelu monimuotoisuudesta voi jäädä näennäismonimuotoisuuden tasolle (Alemanji, 2021, s. 212). Jotta rasisminvastainen toiminta mahdollistuu, on eri rodullisia ryhmiä edustavat ihmiset saatava toimimaan yhdessä rasisminvastaisen ajattelun pohjalta (Alemanji, 2021, s. 212). Tämä vaikeutuu jatkuvasti segregaatiokehityksen edetessä. Lisäksi kasvatus- ja koulutusinstituutiot tuottavat erilaisia pääomia, esimerkiksi sosiaalista, kulttuurista ja kielellistä, ja uusintavat vallitsevia valtasuhteita ja legitimoivat hallitsevaa kulttuuria (Riitaoja, 2024, s. 22–24). Tässä mielessä kulttuurimme ylläpitää toiseuttavia rakenteita ja toimintatapoja; maahanmuuttajaperheiden ja ei-valkoisten on vaikeaa ”nousta” kantaväestön tasolle valtarakenteiden tullessa sisäistetyiksi osana kunkin kasvatuspolkua ja siinä ilmeneviä mahdollisuuksia. Tämän lopputuleman ylittäminen vaatii aktiivista pyrkimystä sekä varhaiskasvatuksen arjessa että poliittisessa päätöksenteossa.

Alemanjin (2021, s. 208) mukaan rasisminvastaisen toiminnan keskeinen tavoite on tuottaa rodullista yhdenvertaisuutta. Hän jatkaa toteamalla, että ellei politiikka ja siitä johdetut käytänteet tuota rodullista yhdenvertaisuutta, luovat ne rodullista epäoikeudenmukaisuutta (Alemanji, 2021, s. 208). Poliitikot ja virkamiehet perustelevat varhaiskasvatuspalveluiden yksityistämistä valinnanvapaudella. Valinnanvapaus kuitenkin edellyttää tietoa vaihtoehdoista (Pihlaja & Laiho, 2021, s. 13–14), mikä voi asettaa maahanmuuttajaperheet heikompaan asemaan, sillä heillä on lähtökohtaisesti vähäisemmät mahdollisuudet ja kulttuurinen ymmärrys kantaväestöön verrattuna. Valinnanvapauteen vetoaminen tilanteessa, jossa on läsnä merkittävästi informaation asymmetriaa, johtanee rodullisen epäoikeudenmukaisuuden lisääntymiseen, minkä voi havaita edellä esittämästäni esimerkistä Kulosaaresta. Tällainen segregaatiokehitys on lisäksi huolestuttavaa demokratian ylläpitämisen kannalta. Kasvatusinstituutioiden tavoitteena on kasvattaa lapsia ja nuoria demokraattisen yhteiskunnan jäseniksi (Riitaoja, 2024, s. 50), mutta elämässä varhain alkunsa saanut eriytymiskehitys saattaa nakertaa pohjaa tältä tavoitteelta.

Kasvatustoiminnan tehostaminen ja eettinen stressi

Edellä kuvatun lisäksi varhaiskasvatuksen tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta uhkaa nähdäkseni samanlainen kehitys kuin terveydenhuollon tehostamisessa: laajemmin etuoikeuksia omaavat (Pesonen, 2024, s. 9), lapset siirtyvät enenevissä määrin yksityisten palveluntarjoajien piiriin, kun taas vähemmän etuoikeutetut lapset jäävät kunnallisen varhaiskasvatuksen hoidettavaksi. Kun samaan aikaan vallitsee jatkuva kunnallisen varhaiskasvatuksen tehostamispaine, syntyy noidankehä, jossa alenevilla resursseilla pitäisi selviytyä enemmän resursseja vaativan lapsiaineksen onnistuneesta kasvattamisesta. Tämä johtanee eettisen stressin kasvamiseen entisestään myös varhaiskasvatushenkilöstön keskuudessa, mikä on nähty 2000-luvulla tehostamistoimien tuloksena sairaanhoitajien työssä (Gustafsson, 2022, s. 73). Eettistä stressiä syntyy, kun työntekijä ei koe omaavansa resursseja hoitaa eettistä pohdintaa vaativia tilanteita oikein (Gustafsson, 2022, s. 81). Yksityistämiskehitys tuskin kuitenkaan johtaa onnelliseen lopputulemaan yksityisessäkään varhaiskasvatuksessa, sillä voitontavoittelun myötä yksityisen puolen voi ajatella olevan jopa kunnallista suurempien tehostamispaineiden edessä. Tästä syystä olisikin tärkeää vakavasti pohtia voitontavoittelun ja jatkuvan tehostamisen, tai oikeastaan koko uuden julkisjohtamisen, mielekkyyttä varhaiskasvatuspalveluita järjestettäessä.

Lopuksi

Olen tarkastellut tässä esseessä, miten varhaiskasvatuksen yksityistämiskehitys nakertaa sen tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Jatkuvasti kasvavat tehostamispaineet ja palvelujen eriytyminen asettavat erityisesti haavoittuvammassa asemassa olevat perheet ja lapset epätasa-arvoiseen asemaan. Jotta kehityksen haittavaikutuksia voitaisiin minimoida, olisi nähdäkseni tärkeää panostaa julkisten varhaiskasvatuspalveluiden resursseihin ja edistää rasisminvastaista pedagogiikkaa. Vain näin voidaan turvata varhaiskasvatuksen keskeiset arvot – yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja moninaisuus, ja varmistaa, että tasa-arvoiset mahdollisuudet tulevat turvatuksi kaikille lapsille.

Lähteet

Alemanji, A. (2021). Kohti rasisminvastaista pedagogiikkaa. Teoksessa Keskinen, S., Seikkula, M. & Mkwesha, F. Rasismi, valta ja vastarinta. Helsinki: Gaudeamus, 205–220.

Gustafsson, Y. (2022). Terveydenhuollon tunteellinen tehostaminen. Niin & näin 4(2022), 73–84.

Hummelstedt, I. (2022). Acknowledging diversity but reproducing the Other. A critical analysis of Finnish multicultural education. Kasvatustieteellisia tutkimuksia 138. Helsinki Unigrafi, 39–42.

Pesonen, J. (2024). Intersektionaalinen näkökulma kasvatukseen ja koulutukseen. Verkkoluento Helsingin yliopistossa 14.11.2024.

Pihlaja, P., & Laiho, A. (2021). Kustannustehokkuutta, valinnanvapautta ja ohjauksen haasteita – varhaiskasvatuksen yksityistäminen kuntatoimijoiden puheessa. Teoksessa Kauko, J., Silvennoinen, H. & Varjo, J. (toim.), Koulutuksen politiikat: Kasvatussosiologian vuosikirja 3 (s. 143–176). (Kasvatusalan tutkimuksia; No. 83). Suomen kasvatustieteellinen seura.

Riitaoja, A-L. (2024). Yhdenvertaisuuden ja eriarvoisuuden kysymysten tarkastelua kriittisten kasvatusteorioiden sekä kasvatussosiologian näkökulmista. Verkkoluento Helsingin yliopistossa 21.11.2024.

Räsänen, R. (2005). Etninen moninaisuus koulujen haasteena. Teoksessa Kiilakoski, T., Tomperi, T. & Vuorikoski, M. (toim.) Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisinkasvatuksen mahdollisuus. (s. 87–111). Vastapaino.

Valkonen, S., Pesonen, J., & Brunila, K. (2022). Varhaiskasvatuksen markkinat – Näkökulmana yksityistyvät palvelut. Kasvatus, 52(2), 223–234. https://doi.org/10.33348/kvt.111446

Opetushallitus (2022). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Opetushallituksen verkkosivut. Luettu 8.1.2025. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/Varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2022_2.pdf