Kasvun siemenet, kasvatusaiheinen blogi

Olemme laaksossa saavuttamattoman vuoren juurella,
näköalattomassa erämaassa –
voi, kunpa tajuaisin tuon,
miten rakastamisesi onkin yksi suuri harhakudelma!
Lihaisten kutsumusteni päättymätön piirileikki,
elimissä virtaavan voiman ankara kutsu toimeen ja
tahdon kukistaneen fanfaari hekumain halleissa!
Tuo pinta-alojemme kohtaaminen,
yhteen hetkittäin kiertyminen,
himoistamme virkattu ryijy
autuaan odotuksen todistajana,
johon kääriydymme olemisen kauhujen syvinä hetkinä.

Se on ehtyvä virta,
jota etsin aina vain uudesta notkelmasta,
kuitenkin ainaisen janon se osakseni jättää,
kuin valheellinen vesi, se rohduttaa sisukseni lopulta,
nuo kahleet, joiden avainta en sinusta voi löytää.
Silti minä palvon kuvaasi: se koristaa huoneeni seinää –
silti se on raastava hallusinaatio,
jota en saata ylittää ylittämättä itseäni!
Korruptoituneeseen kohteeseen napanuorittuneisuus
on katkaistava,
lonkeron laajettava lävitse lähimmäisen silmukan,
osuttava suoraan pintakerrostumien ohi keskukseen,
paikkaan, jossa ehdollistumien liike on pysähtynyt.

Löydän asuinsijani sydämistänne ja niiden takaakin,
lämmitän luontojenne tulipesiä ja
autan kitkemään puutarhojen rikkaruohot.
Ryhdyn talonmieheksi yhteisyyden kivijalkaan;
lumenluonti ja vuotojen paikkaaminen
muodostuvat rakkauteni hahmoksi ja minä siksi.
Jatkuvasti ylitän itseni rajat ja
pinta-alani ottaa osaa armolliseen muodonmuutokseen,
lähden tästä erillisyyttä täynnä olevasta erämaasta
vuorta kapuamaan ja näen pidemmälle.
Meitä on niin monta rakastettavaa,
niin monta luontoa, jota hellästi koskettaa,
jokainen meistä fraktaalimaisessa liikkeessä,
kävyn lailla täydellistä luontoaan kohti
alati kehkeytymässä.

Rakastamisesi minua tuskin kovin hyödyttää,
kuitenkin sopimus on allekirjoitettu ja työ hyvin tehtävä,
yhteisen laulun sanat löydettävä!
Ei enää egotismia à deux, vaan
ihmisyyden suuri suutelemisprojekti
toiminnan ilmentymänä;
ymmärrän sen olevan vastaus olemassaolon kauhuun ja
kasvatan juuret aina maaperämme pohjavesiin saakka.

En näe enää itseäni peilistä,
en sinua kuvajaisestasi,
silti koen meidän olevan enemmän
kuin olisimme koskaan voineet olla.
Järjelle ei tässä seurapiirissä ole sijaa;
näillä kutsuilla vain kokemus löytää paikkansa,
rakkauden kiertyessä liikkeeksi
sydämentemme ympärille.

Saavutamme tuota huippua,
jota kohti sokeina kirkkaudessa hapuilimme,
korkeammalle kavutessamme näkö edelleen kehittyy,
likinäköisyys paranee ja katse kohdistuu meistä
kaikkialliseen rakastajattareen, jonka nimi on ei-nimi,
jota kutsutaan ei-keneksikään.

Pilvien yläpuolella auringon näkee aina;
ei sadepäivät, ei ihmiselon maallinen tuska
rakkauden pyrkimystä paina,
kun äitimme lovi on edessämme ja
tehtävämme ainaista lankeamista ja paluuta,
yhden laulun sulosoinnun muistaen,
kaikkialliset luonnot fraktaaliliikkeissään täydellistyvät;
se on prosessi täynnä kompastumista matkalla taivaaseen,
paratiisin paluuehto ja Eeden-tietoisuus sydämessä.

Näin minä kohoan jatkuvasti
kohti taivasta, kohti maanpintaa,
näin minä katoan jatkuvasti
ja olen rakkaudesta syntyvä uudelleen.